Työhyvinvoinnin jakautuminen yhteiskunnissa
Kuuntelin taannoin paljon oivalluksia tuottaneen podcastin yhteiskuntaluokan vaikutuksesta mieleen ja ylipäätään elämänkulkuun. Luokasta puhuttaessa ei ole tarkoitus laittaa ihmisiä arvojärjestykseen, vaan tehdä piileviä, eriarvoistavia rakenteita näkyvämmiksi. Jaksossa puhuttiin siitä, kuinka meillä Suomessakin riittää ylemmän keskiluokan asiantuntijoita, jotka rakentavat yhteiskuntaamme erinäisistä instituutioista käsin koskettamaan meidän jokaisen elämää. Tietyn elintason tai luokkataustan omaava asiantuntija ei ehkä kykene tekemään sellaisia toimia tai päätöksiä, jotka hyödyttäisivät toista luokkataustaa edustavia ihmisiä.
Kuunnellessani jaksoa en voinut olla pohtimatta omaa asemaani suhteessa tähän väitteeseen. Olen duunariperhetaustainen, mutta siirtymässä tästä luokasta pois koulutukseni takia. Parhaimmillaan raivaan tietäni jatko-opintoihin. Lisäksi tulen todennäköisesti työskentelemään asiantuntijatehtävissä tulevaisuudessa. Mahdollisen rahan määrän kasvaessa myös valinnanvapauteni lisääntyy ja pystyn tekemään tyypillisiä keskiluokkaisia valintoja, kuten ostamaan halvemman sijaan kalliimpaa tai vaikkapa sijoittamaan ylimääräistä rahaa rahastoon. Siitä huolimatta vaikka luokkastatukseni näennäisesti muuttuisi elämäni aikana, niin oma kokemukseni sen muuttuvaisuudesta voi olla erilainen. Toisin sanoen en ehkä identifioidu keskiluokkaiseksi, vaikka sellaiseksi joku saattaisi minut määritellä. Tämän kaiken ohella tulen väkisinkin miettineeksi sitä, että millaiseen työhön haluan päätyä ja missä työssä voin olla hyödyksi eri asemassa oleville ihmisille - muillekin kuin parhaiten voiville.
Duunaritaustaisuuteni ja tietysti sosiaalipoliittiset arvoni ilmiselvästi elehtivät minussa, kun ajattelen näin.
Olen päätynyt tutkijaksi työhyvinvointia koskevien teemojen äärelle. Tällä tutkimusalalla onnistutaan tutkimaan enimmäkseen tietotyöläisiä ja toimihenkilöitä. Esimerkiksi koronaepidemian aikaan monet työhyvinvointiin liittyvät, mediassa esiintyvätkin tutkimukset koskettavat niitä, jotka työskentelevät kotona - siis tietotyöläisiä. Jotkut tieteenalalla esiintyvät termitkin, kuten itseohjautuvuus ja taitava ajanhallinta, eivät välttämättä ole ilmiöinä tunnistettavia kaikilla aloilla. Työ- ja organisaatiopsykologia on mielestäni todella kiinnostava tieteensuuntaus. Olisi kuitenkin pystyttävä järjestämään edustavampi, eri organisaatioista ja ammattiryhmistä koostuva joukko, jotta tutkimustulokset olisivat sovellettavissa eri kohderyhmiä koskettaviksi ja näin ollen palvelisivat mahdollisimman hyvin eri asemassa olevia ihmisiä. Duunaritaustaisuuteni ja tietysti sosiaalipoliittiset arvoni ilmiselvästi elehtivät minussa, kun ajattelen näin.
Työhyvinvoinnin kiinnostavuus käyttäytyy eri konteksteissa eri tavoin. Näin kärjistetysti todeten Valkoisen talon työhyvinvointistrategia Trumpin aikaan on varmasti ollut hyvin erilainen verrattuna johonkin tietotyöorganisaatioon. Joillakin aloilla kiinnostus työhyvinvointiin rajoittuu vain siihen liittyviin pakollisiin toimiin tai "tulipalojen sammutteluun", kuten työturvallisuuteen ja työterveyshuoltoon liittyen. Toisilla aloilla kiinnostus ulottuu ennaltaehkäiseviin toimiin, jossa työhyvinvointia edistetään esimerkiksi työntekijän vaikutusmahdollisuuksien lisäämisellä ja työyhteisön ilmapiiriin sekä sosiaalisiin suhteisiin panostamalla. Näin ollen halutaan minimoida se riski, että työntekijä alkaisi voida työssään pahoin. Tällaisilla aloilla ollaan myös valmiita investoimaan rahaa työhyvinvoinnin edistämiseen.
Esimerkiksi amerikkalaisessa suorituskeskeisyyteen pohjaavassa 24/7-perustaisessa työkulttuurissa työhyvinvoinnin edistäminen ei välttämättä ole prioriteettilistassa korkeimpana.
Ammatti- ja organisaatioerojen lisäksi työhyvinvoinnin rooli on eri maissa erilainen. Kehittyneimmissä maissa työhyvinvoinnin tutkiminen on suositumpaa ja relevantimpaa, koska sillä on parempia mahdollisuuksia menestyä olosuhteissa, joissa tutkimustuloksia on mahdollista hyödyntää työpaikan rakenteiden muovaamisessa. Myös yhteiskunnallinen työkulttuuri määrittää työhyvinvoinnin kiinnostavuutta. Esimerkiksi amerikkalaisessa suorituskeskeisyyteen pohjaavassa 24/7-perustaisessa työkulttuurissa työhyvinvoinnin edistäminen ei välttämättä ole prioriteettilistassa korkeimpana. Vastaavasti työhyvinvoinnilliset arvot eivät istu liian epäeettisen työn tavoitteisiin, kuten maissa joissa käytetään paljon halpatyövoimaa.
Mielestäni on tärkeää pohtia kriittisesti oman työn rajoitteita suhteessa eri kerroksiin, kuten ammatti-, organisaatio- ja maaeroihin. Vasten sitä on myös hyödyllistä miettiä oman työn mahdollisuuksia ja suurempaa merkittävyyttä yhteiskunnassa. Minun tapauksessani minun on tutkijana mahdollista tuunata ja uudistaa tieteellisen tutkimuksen kenttää ja vaalia siinä ohella omia arvojani. Duunauritaustaisuuteni ja sosiaalipolitiikan opintoni ovat tuskin arvottomia työhyvinvointitutkimuksen kontekstissa. Kyse on myös asennoitumisesta: on jännittävää nähdä, mitä kaikkia tutkimuksellisia aukkoja voin omalla tutkimuksellani täyttää.
Työhyvinvointi kuuluu kaikille ja sitä pitää kultivoida kaikilla aloilla. Hyvinvoiva työntekijä on jokaisen työnantajan sekä yhteiskunnan suurin onni.