Suorituskeskeisyytemme ei tue planetaarista hyvinvointia

Herään maanantaina kello seitsemän. Teen aamujoogan, meditoin, syön aamupalan ja luen hesaria. Pussaan kumppaniani ja toivotan kivaa päivää kun hän lähtee studiolle joko tekemään musiikkia, töitä tai opiskelemaan. Tekisi mieli lähteä ulos kävelylle ennen etätyöpäivän aloittamista, mutta kello lähenee jo yhdeksää. No, ehkä nopeasti ehdin käydä jaloittelemassa. Kävelyn jälkeen istahdan sorvin ääreen ja aloitan hommat. Työlistalla on tehtävä x, johon menisi enemmän aikaa kuin ehkä haluaisin käyttää, koska listalla on myös odottamassa hommat y ja z. Pitäisi lukea tieteellisiä tekstejä, mutta pitäisi myös tehdä kaikkea muuta. Mutta enhän voi kultivoida hyviä tieteellisiä ajatuksia ilman lukemista? Silti lukeminen ei tunnu "oikealta työnteolta". Minun päässäni sellaista on vain valmiiksi saatu. Pitäisi muka olla koko ajan näyttöä siitä, mitä olen tänään saanut aikaan - siis jotain konkreettista. Kukahan näitä ajatuksia päähäni iskostaa?

Ilmiötä, jossa omanarvontunne perustuu tuotteliaisuuteen kutsutaan sisäistetyksi kapitalismiksi (internalized capitalism). Ihmiskäsitys perustuu välinearvoon, jossa ihminen ei ole arvokas itsessään, vaan pikemminkin aktiivisena hyötyä tuottavana toimijana. Sisäistetty kapitalismi on pitkän ajan kuluessa meihin ohjelmoitunut näkemisen ja kokemisen tapa, jossa lepääminen voi tuottaa syyllisyyden tunteita ja jossa ajattelemme ahkeran työnteon ja tuotteliaisuuden olevan tie onnellisuuteen. Yksi hyvä esimerkki sisäistetyn kapitalismin ilmiöstä on myös itsensä kiireisenä pitäminen, jotta omien tarpeiden kuuntelulta voisi välttyä.

Yhteiskunnan vaurastuessa ajatusmalli niukkuuden esiintymismahdollisuudesta seurasi vanhemman sukupolven mukana aina meille nuoremmille asti, ja on näkynyt esimerkiksi mummon ruokapöydissä yltäkylläisen ruoan määrän muodossa.

Syyllisyyden tunne voi puskea pintaan jälleen kerran, jos koemme samaistuvamme sisäisen kapitalismin elämiseen ja toteutumiseen meissä. "No mitä minä sitten voin tehdä?" olisi varmasti ensimmäinen reaktiomme. Ei ole kuitenkaan viisasta vastuuttaa ainoastaan yksilöä sisäisen kapitalismin kumoamisen ratkaisemisessa, vaan suunnata katse myös rakenteisiin ja ymmärtää, miksi tällaiset ilmiöt ovat saaneet tilaa mielissämme. Sotien jälkeisen jälleenrakennuksen Suomessa puhallettiin yhteen hiileen ja tehtiin kollektiivisesti töitä sen eteen, että yhteiskunta järjestäytyy uudelleen. Samalla haluttiin luonnollisesti kitkeä pois köyhyyttä, joka loi pohjaa materialistisen yhteiskunnan synnylle. Yhteiskunnan vaurastuessa ajatusmalli niukkuuden esiintymismahdollisuudesta seurasi vanhemman sukupolven mukana aina meille nuoremmille asti, ja on näkynyt esimerkiksi mummon ruokapöydissä yltäkylläisen ruoan määrän muodossa, kuten Arto O. Salonen ja kumppanit kirjassaan kirjoittavat. Sanonta "runsauden pula" alkoikin saada jalansijaa niukkuuden sijaan.

Tällä hetkellä yhteiskuntamme kuitenkin hyötyy tyytymättömyydestämme, sillä se saa meidät kuluttamaan. 

Jatkuvan kasvun logiikan ja materialismin tarpeen kehittymistä ei voi siis nähdä ilman sotien ja niukkuuden vaikutusta. Metsästäjä-keräilijyytemme on kohdistunut paitsi riistan metsästämiseen ja marjastamiseen niin nyt myös modernin ajan tapaan keräillä, esimerkiksi tavaroiden osteluun. Maapallon kantokyky ei kuitenkaan enää siedä modernien, vauraiden maiden elämäntyyliä. Hartmut Rosa kertoo HS:n haastattelussa, että tapamme elää on lähtökohtaisesti väärä. Hän puhuu liiallisesta tarpeestamme hallita elämän jokaista osa-aluetta ja sosiaalisesta kiihtyvyydestä. "Säästämme aikaa kaikessa, olemme nopeita liikkumaan ja viestimään, mutta samaan aikaan aikaa tuntuu olevan vähemmän ja vähemmän. Miten näin voi olla?", hän kysyy. Moderni tapamme toimia on käyttää hyödyksi säästetty aika, jonka myötä elämme spiraalissa. Psykologit puhuvat intensifikaatiosta. "Joka vuosi täytyy kasvaa, innovoida ja kiihdyttää, ja se kaikki tarvitsee enemmän energiaa", Rosa jatkaa. Tämä kiihtyminen kuitenkin "tuottaa lämpöä biosfääriin ja polttaa yksilöt loppuun". Ei ole siis varmaan liian radikaalia ehdottaa, että suorituskeskeisyytemme tuhoaa planeettamme ja olemassaolomme edellytykset.

Olemme jo tarpeeksi pitkään ehtineet kehittää individualismiin pohjaavaa yhteiskuntajärjestelmäämme, jossa jokainen on oman onnensa seppä ja jossa fokus suuntautuu oman navan ympärille.

Jotta elämisen tapamme olisi myös eduksi planetaariselle, meidän kaikkien eliöiden ja planeetan hyvinvoinnille, vaatisi se yhteiskunnalta ja koko systeemiltä perinpohjaista uudistumista. Tällöin yksilön elämässä aineellinen hyvinvointi olisi vieras käsite. Tyytyväisyyttä ei enää haettaisi kuluttamisesta, vaan vanhan korjaamisesta. Tällä hetkellä yhteiskuntamme kuitenkin hyötyy tyytymättömyydestämme, sillä se saa meidät kuluttamaan. On kuitenkin toivoa siitä, että vihreän siirtymän jälleenrakennusaika on käynnistymässä. Talousajattelua uudistetaan esimerkiksi donitsimallin avulla, jossa turvallinen ihmiselämä sijoittuu sosiaalisen perustan ja ekologisen katon välimaastoon. Ihmisarvon olisi perustuttava itse ihmisyyteen, eikä ainoastaan tekemiseen ja tuloksellisuuteen.

Eikö kuitenkin ole niin, että sinun paras versiosi itsestäsi on minunkin iloni ilman välinearvollisia intentioita? 

Ehkä kaipaamme sodan jälkeisen Suomen kaltaista jälleenrakennusaikaa, jossa puhaltaisimme yhteen hiileen planeetan pelastamiseksi. Olemme jo tarpeeksi pitkään ehtineet kehittää individualismiin pohjaavaa yhteiskuntajärjestelmäämme, jossa jokainen on oman onnensa seppä ja jossa fokus suuntautuu oman navan ympärille. Tällaisessa yhteiskunnassa yksinäisyys, kateus ja juurettomuus ovat tyypillisiä yksilön kokemuksia. Myös suhtautuminen toisiin on välinearvollinen. "Tuo haluaa minulta jotain" voi olla kokemuksemme kun vastaamme kävelee kadulla hymyilevä ohikulkija. Lisäksi yhdessä olemisen tapamme saattaa perustua kilpailuun niukennetuista resursseista, jossa yksilö tiedostaa uhan olla jatkuvasti korvattavissa vielä kilpailukykyisemmällä yksilöllä. 

Eikö kuitenkin ole niin, että sinun paras versiosi itsestäsi on minunkin iloni ilman välinearvollisia intentioita? Sen sijaan, että näkisimme itsemme subjektina ja toisen objektina, näkisimmekin myös toisen subjektina, kuten Arto O. Salonen toteaa. Tuntematon ihminen kadulla ei olekaan meidän välinpitämättömyyden objekti, vaan omista lähtökohdistaan ponnistava subjekti, jonka voimme kohdata meissä luontaisesti esiintyvistä postiivisista tunteistamme käsin. Hauska harjoitus onkin kävellä kadulla ja vain katsella ihmisiä hyväntahtoisista tuntemuksista käsin. "Toivon, että olet turvassa", mietin, ja huomaan pelkän ajatuksen rikastuttavan omaakin elämääni. Mikäpä sen parempaa, kuin vastaanottaa tuntemattomalta hyväntahtoinen katse?

Voimme oppia vaalimaan tätä hetkeä ilman sen kummempaa päälle liimattua - nauttia tuulessa hulmuavista puiden lehdistä tai leppäkertun matkan seuraamisesta säärtäsi pitkin takaisin sammaleen turvaan. 

Kompleksisissa olosuhteissa empatiakykymme voi kytkeytyä pois päältä, vaikka sen tunteminen olisi meille luontaista. Professori Janna Hallamaa kuitenkin kertoo uskovansa Ylen haastattelussa, että ilmastonmuutos on lopulta murroskohta, joka johtaa itsekeskeisyyden vähenemiseen. "Käsillä olevat ongelmat ovat niin suuria, että tarvitsemme toinen toisiamme", hän julistaa. Say no more Janna, omankin sukupolveni elinpiirissä ollaan kovasti vetäytymässä maaseudulle luomaan omavaraistaloutta ja hyvä niin. Se ei ilmiönä kerro mitään nuorten hölmöstä päähänpistosta, vaan ihan todellisesta paradigman muutoksesta. Väitän, että nuorten työelämäasenteissakin piilee ajatus siitä, ettei työtä haluta tehdä vain tekemisen takia, vaan sillä on oltava jokin merkitys. Esimerkiksi jo vuoden 2007 Nuorisobarometrissä enemmistölle vastaajista tärkeintä työssä oli työn sisältö. 

Jatkuvaan kasvuun perustuva yhteiskunta ei kuitenkaan voi tarjota kaikille merkityksellistä työtä, sillä työ on itsessään itseisarvo riippumatta sen sisällöstä, ja monia asioita tuotetaan rahan takia. Hyötyisimme kuitenkin redusoivasta eli poistavasta näkemisen tavasta: sen sijaan, että kysyisimme mitä vielä tarvitaan, katsoisimmekin mitä ei haluta enää jatkaa ja mitä emme tarvitse. Jos taas yhteiskunta ei kykene vastaamaan nuoren työsukupolven tarpeisiin ja tarjoamaan planeetan hyvinvoinnin kannalta eettistä työtä, on seurauksena pahoinvointia ja työttömyyden lisääntymistä. Näin ollen työttömyyden stigma liikkuu tuomittavasta kohti ymmärrettävää. Mitä järkeä olisikaan kannatella yhteiskuntaa, joka syö itseään?

Voisimmekin filosofisesti kysyä, että mitä eroa sitten on minulla, mandariinilla tai dinosauruksella? Ei oikeastaan mitään ja toisaalta paljonkin.

Uudistettu ihmiskäsitys on tervetullutta keskuuteemme, jossa systeeminen ymmärrys värjää ymmärrystämme itsestämme ja maailmasta. Elämme keskinäisriippuvaisessa, hämähäkkiverkkomaisessa maailmassa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mitään ei ole olemassa "itsessään", vaan ilmiöt, asiat ja eliöt ovat rakentuneet monimutkaisista olosuhteista käsin. Yksinkertaistetummin voisin todeta, että tämäkin keho ja mieli, joka tätä pitkälle venynyttä kirjoitusta kirjoittaa, ei ole syntynyt ilman maaperää, vettä, ilmaa ja aurinkoa, samalla tavalla kuin tuo mandariini, jonka kohta popsin suuhun. Lisäksi tämä vesilasi, joka on vieressäni, on samaa vettä mitä dinosaurukset ovat miljoonia vuosia sitten nautiskelleet. Voisimmekin filosofisesti kysyä, että mitä eroa sitten on minulla, mandariinilla tai dinosauruksella? Ei oikeastaan mitään ja toisaalta paljonkin. Tänne olemme kuitenkin kaikki kehittyneet samanarvoisina eliöinä ja kasveina. Tällaisen näkemisen tavan soveltaminen omaan arkeen kannattelee myös planetaarista hyvinvointia, sillä se voi avata kanavan ymmärtää ihmisyyden syvintä ydintä ja herättää meissä halun suojella tätä kaikkea ympärillä olevaa. Voimme oppia vaalimaan tätä hetkeä ilman sen kummempaa päälle liimattua - nauttia tuulessa hulmuavista puiden lehdistä tai leppäkertun matkan seuraamisesta säärtäsi pitkin takaisin sammaleen turvaan.

Kehoyhteyden luominen, läsnäolo ja ilon löytyminen yksinkertaisista asioista esimerkiksi luonnon äärellä herättää meidät eloon ja saa meidät asennoitumaan taitavasti planeettaamme kohtaan. 

Mitä tuntemuksia huomaat kehossasi nyt? Mitä iloa löydät tästä hetkestä? Ehkä puiden näkeminen ikkunasta tuo Sinulle iloa? Kehoyhteyden luominen, läsnäolo ja ilon löytyminen yksinkertaisista asioista esimerkiksi luonnon äärellä herättää meidät eloon ja saa meidät asennoitumaan taitavasti planeettaamme kohtaan. Lisäksi voimme nähdä pienet arkiset asiat pyhinä eli erityislaatuisina. Tämä kaikki voi johtaa peräti ykseyden kokemukseen, eli siihen, että voi nähdä itsensä sulautuvan elämän virtaukseen samanarvoisena kaikkien eliöiden ja luonnon kanssa. Minä ja tuo puu emme ole loppujen lopuksi niin erilaisia, eikä tuo metsän eläin ole yhtään vähempiarvoisempi kuin minä. Sen tajuaminen on tie onnellisuuteen ja planetaarisesti kestävään elämään.