Monilajista kanssakuljeskelua ja ravitsevaa toiseutta

Todistan ympäristöäni silmilläni, käsityksilläni, kehollani ja sydämelläni kaikenaikaa. Kävelen metsässä ja kuulen hiljaisuutta, haistan hajuja, maistan maata, painan päätäni puuta vasten, tunnustelen lehtiä. Toisinaan kuljen metsän läpi koiran kanssa hyvin erilaisella asenteella. Saatan vain kulkea pysähtymättä aistimaan sen kummemmin. Urbaanin ympäristön vaikutukset näkyvät nopeutuneena kävelytahtina ja aistien sulkeutumisena. En sanoisi tässä olevan oikeaa tai väärää tapaa. Kumpikin tapa ja mielentila on minulle tuttu. Silti tuo ensiksi mainitsemani tietoinen kävely tuo vastaan uusia "tuttavuuksia" ja löytöjä monilajisessa, kasvien ja toisten eläinten täyttämässä ympäristössä. Se lisää rakkauttani kotiplaneettaamme kohtaan ja auttaa minua näkemään ympäristöni taas hiukan kauniimpana. Nöyrryn ja mykistyn ihmeellisyyden edessä.

Insipiroiduin Virpi Valtosen väitöskirjasta, jossa käsitellään monilajista kanssakuljeskelua eli suhteeseen tulemista toisen lajin, kuten toisen eläimen kanssa. Valtonen kysyy tutkimuksessaan, että "millaiset tietämisen, olemisen ja tekemisen tavat ohjaavat eläinsuhteitamme (…) ja millaisin keinoin voitaisiin päästä kohti monilajisen maailmasuhteen laajempaa ymmärtämistä ja hyväksymistä."

Valtosen väitöskirjan tuomat inspiraation väreet ovat säilyneet vaistojeni varastossa, joka kuljettaa minua halki maiden ja mantujen asenteella, jossa minun ei tarvitse tietää kaikkea ennakkoon. Voin sallia itseni lumoutua ympäristöstäni, koska valitsen tietää, ettei minulla ei ole siitä ennakkokäsityksiä. Siten myöskään mahdolliset saatavilla olevat ennakkokäsitykset eivät muodosta tulevan kokemukseni tai luotavan suhteeni eteen pinttynyttä harsoa, joka muokkaisi kokemustani ympäristöstä ja meidän välisestä suhteesta.

Minuus, joka tarkastelee itseni ja toisen välistä suhdetta on toisaalta henkilökohtainen ja toisaalta universaali. Tunnistan, että minuus samaistuu toiseen elolliseen tai elottomaan olentoon näkemättä suurta eroa itsen ja toisen välillä (syväekologi Arne Naessimainen ajattelu). Tunnistan myös, että minuus astuu sisään itsen ja toisen väliseen vuorovaikutussuhteeseen tunnistaen meidän välisen eron, jossa toista ei toiseuteta haitallisella tavalla vaan suhteen luonti minun puoleltani perustuu eettiseen vastuuseen. Toinen on minuun nähden tällöin ainutlaatuinen subjekti (ekofeministi Val Plumwoodimainen ajattelu). Kutsuisin tätä suhteeseen tulemiseen nöyryyden kautta, josta myös Jani Pulkki on kirjoittanut artikkelissaan. Minulle resonoi Christian Diehmin ajatukset hänen artikkelissaan Naessin ja Plumwoodin käsitteiden välisestä kritiikistä. Hänen mielestään tarvitsemme ymmärrystä erilaisuudesta, joka kutsuu meitä, jolla on meille jokin tehtävä, kysyy meiltä kysymyksiä ja pyytää meitä vastaamaan. Lisäksi toisen kohtaaminen perustuisi molemminpuoliseen suostumukseen. "Itsensä saaminen täysillä", tai autonomia, olisi tilanteessa toteutunut ideaali. Näin ollen yritämme löytää taitavia tapoja tulla suhteeseen ilmaistaaksemme itseämme hävittämättä itsestämme jotain oleellista minun ja toisen jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa. Näin nähden eronteko minun ja toisen välillä haastaisi meidät asemoimaan itsemme aina uudestaan jokaisen suhteen ollessa ainutlaatuinen dynamiikaltaan. Diehmin mukaan se, miten kuuntelemme ja vastaamme ilmaisee eniten sitä mitä olemme, meidän syvintä minuuttamme.

Minuus käyttäytyy spektrimäisesti. Ei ole olemassa tiettyä tunnetta minuudesta, joka säilyisi muuttumattomana. Minuus ei myöskään rakennu minuudesta, kuten ei tuulikaan rakennu tuulesta. Minuus on prosessi, joka rakentuu monista ympäröivistä olosuhteista. Voimmekin sanoa, että rakennamme toisiamme kaiken aikaan samoin kuin alati rakennumme toisistamme. Kanssakuljeskelussa huomaan välillä sulautuvani toiseen tai sulauttavani toisen itseeni. Välillä taas huomaan näkeväni vain meidän väliset erot. Kummatkin esimerkit ovat ääritilanteita, joita en halua tarkoituksenmukaisesti viljellä. Suhteeseen astuminen kuitenkin peilaa paljon omia tunnetilojani ja tarpeitani. Kun olen hyvin tarvitseva ja kaipaan nähdyksi tulemista, saatan ikään kuin päätyä suhteeseen puun kanssa "ottavasti". Tällöin en astu näkemään toisen ainutlaatuisuutta pysähtymällä tämän äärelle, vaan riennän halaamaan puuta ja anelemaan siltä suojaa. Tämä ei ole välttämättä väärä tapa astua suhteeseen, mutta kysyy minulta eettistä vastuuta suhteessa toiseen. Kontrolloiva ja ottava suhteen luonti ei luo tilaa uusille löydöksille ja haltioitumisellle samalla tapaa kuin nöyrästä kunnioituksesta käsin luotu suhde. Siksi minua kiinnostaa viljellä juuri tämäntapaisia suhteita kanssakuljeskellessani, jonka elävyyttä voin seurata: toisinaan vaadin toista olemaan minulle, mutta toisinaan voin yllättyä siitä, miten monilla tavoin toinen voi yllättää minut, kun olen avoin, nöyrä ja utelias sekä ilman odotuksia. Tämä nostaa kokemuksessani aitoa rakkauden tunnetta, joka ei kysy tai vaadi mitään.

Olen luonut ja seurannut suhteiden luomista ihmisten lisäksi toisten eläinten kanssa. Suhteeseen tullessani käyn tietoisesti läpi seuraavia vaiheita, johon ammennan inspiraatiota Soulmaking Dharma -harjoituksesta:

1) haluan luoda sellaisen yhteyden välillemme, jossa kunnioitamme toistemme autonomiaa ja koskemattomuutta

2) sallin toisen näyttäytyä minulle siten kun hän haluaa näyttäytyä

3) tunnustan kokonaisvaltaisen riippuvaisuuteni toisesta - ilman häntä en olisi tässä

4) kerron toiselle: "kiitos kun ilmenet minulle juuri noin, teet maailmastani rikkaamman"

5) kysyn toiselta: "onko minulla jokin tehtävä suhteessa sinuun?"; "mitä sinä opetat minulle?"; "mikä sinun merkityksesi on minulle?"

Jos suhde vähitellen avautuu autenttisilla tavoilla ja koen, että välillämme on molemminpuolista luottamusta, voin kertoa toiselle haluavani tulla lähemmäksi häntä, jopa rakastavani häntä. Voin kumartaa toiselle. Kutsun toiseuttamista näiden vaiheiden myötä ravitsevaksi ja yhteyttä luovaksi toiseuttamiseksi, sillä toiseuttamisen voi myös ymmärtää yhteyttä rikkovana ja haitallisena asetelmana.

Ensimmäisenä kanssakuljeskelun esimerkkinä esittelen tapaamani punarinnan Englannissa. Ollessani meditaatiokeskuksessa kuukauden retriitillä tein vapaaehtoistöitä viikon verran puutarhassa. Yhtenä päivänä tehdessäni lehtikompostia tämä punarinta ilmestyi eteeni (alla kuvassa). Hosuin lapion kanssa kasan päällä, mutta punarinta ei tästä ollut moksiskaan. Se ei pelännyt minua eikä lapiota. Välillämme oli luottamusta ja suhteellamme vaikutti olevan lupaava alku. Koskaan aiemmin pikkulintu ei ollut saapunut näin lähelle minua. Ymmärsin pian, että hän löysi lehtikasasta matoja, joita minun lapiointi toi pinnalle hänen helposti saataville. En kuitenkaan tyytynyt näin yksioikoiseen suhdedynamiikkaan, vaan halusin rikastaa orastavaa suhdettamme monipuolisemmilla näkemyksillä. Aloin jutella punarinnan kanssa, kehuin häntä ja kiitin häntä luokseni tulosta. Mykistyin hänen kauneudestaan, pienestä kehostaan ja tuijottavista silmistään. Tarkkaillessani häntä pystyin havaitsemaan hänen tiheän ja pienen hengityksensä rintakehän liikkeessä. Kuvittelin keuhkojemme kokoeroa ja samalla kehojemme samankaltaisuutta - molemmat me hengitimme siinä keuhkoillamme samaa ilmaa. Myös molemmat meistä olivat ruoan perässä - minä tein kompostia, jotta kasvimaat saisivat ravinteita, jotka antaisivat meille ruokaa. Punarinta taas koki varmaan saavansa helppoa ruokaa ihmisen osallistuessa matojen kaivamiseen. Siltä se varmaan hänelle näyttikin: ihminen nostaa hänelle maasta matoja kuin palvelija konsanaan, eikä suinkaan valmistele kompostia omiin tarpeisiinsa. Punarinta onnistui tässä hyvin, sillä otin "palvelijan" roolin vastaan mielihyvin saapumalla heilumaan lapion kanssa joka aamu saadakseni nostettua hänelle matoja. Yllätyksekseni sain huomata, että punarinta tosiaan tuli miltei joka päivä kasalle syömään matoja ja seurustelemaan kanssani. Kolmena tai neljänä päivänä punarinta ei tullut, ja kunnioitin hänen autonomiaansa. Mietin, että onko näin ihmisolentona typerää sitoutua palvelemaan moisen punarinnan tarpeita, varsinkaan jos hän ei edes käytä mahdollisuuttaan hyväksi joka päivä. Huomasin tuon ylimielisen asemoitumiseni suhteessa pienempikokoiseen toiseen olentoon. Että jos ei hänkään tule, niin en minäkään. Päätin kuitenkin olla kuulematta tätä päänsisäistä ääntä, joka ei millään tavalla palvellut kanssakuljeskelun kauneutta ja rikkautta. Kauniimpaa oli saapua kasalle joka päivä palvelemisen aikomuksella (myönnettäköön tässä kohtaa, etten kahtena aamuna mennyt rankkasateen takia, mutta luulenpa että silloin kaikki pienetkin olennot värjöttävät enimmäkseen paikoillaan). Juuri tämän linnun palveleminen, joka voisi ihmiselle näyttäytyä niin mitättömänä, tuntui merkitykselliseltä. Kuten intialainen filosofi Vandana Shiva on sanonut: "uskon, että jos teet vain pienen osasi ajattelematta sitä suuruutta, mitä vasten tuo teko näyttäytyy, ja keskittymälllä omien kykyjesi laajuuteen, pelkästään se luo uutta potentiaalia (maailmassaoloon)". Tunsin palvelevani suurempaa hyvää palvellessani punarintaa. Opin sitoutumisesta odottamatta mitään takaisin. Opin rakkaudesta ja kauneudesta. Opin palvelemisesta, johon ei liity ehtoja. Opin minun ja linnun välisestä suhteesta. Opin myös, ettei suhteemme perustunut pelkästään ruokaan. Jonain päivänä punarinta ilmeistyi istumaan verkkoaidan päälle, visersi siinä virsiään, ei syönyt mitään ja lähti pois. Lumoutuneena hänen kauneudestaan kuuntelin vain hiljaa ja ajattelin, että tässä on jotain enemmän mitä en ihmisenä näe tai ymmärrä. Tässä on jotain merkityksellistä, mitä minun ei tarvitsekaan ymmärtää. Aina punarinnan poistuttua paikalta, tai minun poistuttuani häntä aiemmin kumarsin ja sanoin: "kiitos kun tulit tänäänkin".

Tämä meritähti on ensimmäinen koskaan tapaamani yksilö. Tapasin hänet Englannissa Swansean läheisellä rannalla. Hän oli onnellisesti jäänyt sellaisen kohtaan laskuveden aikaan, josta vesi ei tyhjentynyt. Toisia onni ei suosinut yhtä lailla. Laskuvesi oli tuonut myös paikalle suuren meduusan, joka möllötti elottomana rantahiekalla. Tähän meritähteen, kuitenkin, liittyy ihmisiä mukaan kietova tarina. En olisi nimittäin tavannut häntä, ellei rannalla isänsä kanssa löytöretkellä oleva lapsi olisi kutsunut minua katsomaan meritähteä. Lapsi selitti minulle innoissaan, kuinka he olivat isänsä kanssa löytäneet jo kaksi meritähteä. Lapsen ohjaamana tulin tavanneeksi meritähden, joka loikoili velton näköisenä hiekalla, mutta veden alla. Yksi sakara haparoi ilmaa. Vähän niinkuin kysymättä lupaa lapsi nosti meritähden kädellensä ja ojensi hänet minulle. Haukoin henkeä ja ajattelin, että a) oli aika jännittävää ottaa meritähti käteen ja b) en tiennyt haluaisiko meritähti olla kädessäni vai mieluummin turvassa veden alla. Kaikki tapahtui nopeasti ja pian pitelin meritähteä hellävaroen kämmenelläni. Isä ja lapsi kehottivat innokkaasti tuntemaan meritähden hienovaraisen liikehdinnän sekä ihopoimujen kosketuksen kättäni vasten. Minulle meritähteen tutustuminen tapahtui liian nopeasti, eikä omasta suostumuksestani, joten yritin tunnustella meritähden hienovaraista liikehdintää hiukan, mutta laskin hänet pian takaisin turvaan (turvaan, josta minä loin päässäni kuvitelman - voihan olla että meritähti koki enemmän turvaa lämmintä kättä vasten. Kuka kysyisi asiaa meritähdeltä ja saisi siihen inhimillisen vastauksen?). Tämän meritähden kanssa en siis päässyt luomaan hitaasti avautuvaa "vastavuoroista" ja suostumuksellista suhdetta, kun ihmisten ponteva innokkuus näkyi malttamattomuutena. Peräännyin paikalta hieman katuen ja toivoen, ettei meritähti kohtaamisestamme ikuisiksi ajoiksi traumatisoitunut.

Tähän puuhun kiinnitin huomiota ensimmäisenä, kun saavuin meditaatiokeskus Gaia Houseen Englannissa. Tai oikeastaan tuntuu siltä, että tämä puu halusi minun huomaavan hänet. En kummastele lainkaan hänen vetovoimaisuuttaan pitkien käsivarsien (tai oksien) ansiosta. Puulla oli niin vahva energia, että vaikeroin tielläni lähestyä häntä. Halusin kyllä tehdä niin, kuten hänkin halusi minun lähestyvän häntä "kutsuessaan" luokseen. Etsin mahdollisimman kunnioittavaa tapaa lähestyä, ja tunsin epäileväni hyvien aikeideni riittävyyttä hänelle juuri sellaisina. Kaipasin myös rauhaa ja yksityisyyttä kohtaamisellemme, mutta samaan aikaan en malttanut odottaa tapaamistamme, joten riensin hänen luokseen päättäväisesti muiden ihmisten ollessa ympärillämme. Tulen puun luokse ja kumarran hänelle. Kumarran maahan asti ja otsani koskettaa maata. Seison hänen edessään tovin ennen kuin kosketan häntä. Haluan antaa hänen olla koskematon, antaa hänen tulla tunnetuksi minulle ilman että otan tai tarvitsen häneltä mitään. Tunnen koko puun olemassaolon olemustani vasten, vaikken näe sen suuruutta kokonaisuudessaan katsomalla häntä yhdestä kohtaa. Hän on suuri, iäkäs ja viisas. Lähestyn häntä kysyttyäni lupaa, ja astelen lähemmäksi hänen jykevää käsivarttaan. Ihailen sen massiivisuutta ja vahvuutta; siinä on jotain maskuliinia. Tiedän puun olevan suojani, johon voisin nojautua. Kun sivelen hänen lihaksikasta käsivarttaan, en voi olla taivuttamatta omia käsivarsiani hänen ympärilleen. Rutistan hänen käsivartensa syliini ja suutelen sitä. Havaitsen, että tällainen intiimiys minun ja puun välillä tuntuu lähes eroottiselta. Minä todella nautin yhteydestämme ja rakastan puuta. Sanon sen hänelle ja kiitän häntä. Puu ei vastustele, hän kannattelee. Heilutan käsivartta hellävaroen, ja huomaan että heilutukseni väreilee käsivarren sormissa asti. Lehdet heiluvat ja puhuvat. Huvitun siitä, että vaikka puun oksa on vankka, niin kun sitä heiluttaa edes vähän, värähtelevät myös sen osat kärjessä. En pelkää satuttavani tai rikkovani puuta heiluttamisellani - olen varma, että hän kestää. Seuraavina päivinä vierailen puun luona ja innostun sen kanssa leikkisyyteen. Kiipeilen, venyttelen ja roikun puussa, eikä se ole moksiskaan. Joku toinen joogi näkee suhteeni puun kanssa, ja kertoo minulle retriitin jälkeen ilahtuneensa meidän välisestä suhteesta. Minua vähän nolostuttaa, sillä luulin olevamme ainoat puun kanssa, jotka toisemme näkevät. Puu oli onnistunut lumoamaan minut täysin.

Tämä puun oksa, majesteettinen ja uhkea kämmen, sijaitsi niityn korkeimmassa kohdassa. Tapasin hänet myös meditaatiokeskus Gaia Housen ympäristössä. Hänen kämmenessään on velhomaista salaperäisyyttä. Hänen uhkeutensa karmii selkäpiitä ja saa valppaaksi. Tämä puu kutsui minut mukaan leikkiin. Matkin hänen sormensa muotoja taivuttelemalla jalkojani samansuuntaisesti. Sormet vaikuttivat haurailta etäältä katsottuna, mutta kestivät hyvin painoani. Yhtenä päivänä kuljin hänen ohitseen ja huomasin, että puun kämmenen yläosassa istui ihminen. Tulin todistaneeksi puun ja ihmisen välisen kauniin vuorovaikutuksen. Ajattelin, että puut kutsuvat luokseen meitä, jotka kuljemme hiljaisuudessa. Jotka kuljemme valppaina ja uteliaina ympäristöstämme. Kauneus tulee meidän luokse, kun olemme siihen valmiita ja avoimia.

Gaia Housen ympäristö oli myös täynnä lehmiä, joiden aitausten läpi oli kulki merkattuja kävelypolkuja. En ollut aiemmin kulkenut samoilla niityillä vapaana laiduntavien lehmien kanssa. Olin jo tottunut Englannissa kyllä lampaisiin, mutta muutamien metrien päässä käyskentelevät lehmät olivat minulle uusi tuttavuus. Huomasin, että jännitin heidän kohtaamista. Ensiksikään en tiennyt, miten vapaana kulkevat lehmät kohtaavat ihmisen. Toiseksi, huomasin ihmisenä vieraantuvani tästä lajista, jota pidetään "karjana" eli "teollisuuseläimenä", joka kuuluu lautaselle. Vaikken heitä itse syö, tällainen suhtautuminen lehmiin yhteiskunnassamme saa kokemaan lajin itselle etäisenä objektina. Taisin muistaa myös lapsuudesta hetken, jossa lehmiä omistanut mummoni oli tuonut kuistille aamuvarhain teurastamansa lehmän pään. En enää sen jälkeen uskaltanut mennä navettaan, ja pidin navettoja aina pelottavina paikkoina myös Suomessa tiloilla koulun kanssa vieraillessani. Ehkä aistin eläinten pelon ja kärsimyksen. Nämä punaiset lehmät kuitenkin tarjosivat minulle mahdollisuuden eheyttää suhdettani heihin tutustumalla heidän elämäänsä lähietäisyydeltä. Yleensä vapaana olevia lehmiä näkee kaukaa auton ikkunoista omilla pelloillaan, jonne jalankulkijoilla ei ole asiaa. Ensimmäistä kertaa heidän aitaukseen mentyäni ajattelin kunnioituksen nimissä kiertää heidät hieman kauempaa. Heidän ruokailuhetkensä sijoittui nimittäin keskelle polkua, joka toi mieleeni muutaman vuoden takaisen kohtaamisen hormonihuuruisen riekon kanssa Lapissa. Riekko ei halunnut hänen polullaan kuljettavan, jonka pitkälti ihmiset olivat kuitenkin omilla jalanjäljillään vaellusreitille muodostaneet. Siispä riekko piti kiertää, tai no, ei välttämättä olisi tarvinnut, mutta se tuntui oikealta tavalta kunnioittaa riekon tilaa siinä jännityksen sekaisissa tunnelmissa aamuviideltä (riekon aamuvuoro alkoi aika aikaisin). Olihan riekon tarve omalle hormonihuuruiselle käytökselleen polun varrella osittain yhteydessä ihmisen villieläinten elintilaa kapeuttavaan toimintaan. Kohtaaminen lehmien kanssa siis avasi minulle, kuinka hienoja ja kunnioitettavia eläimiä hekin olivat. Kuten lampaille, myös lehmille juttelin astuttuani aitaukseen. "Kiitos kun saan tulla tänne, ei hätää, haluan teille pelkkää hyvää, kuljen vaan tästä lävitse". Kun olin tervehtinyt heitä jo useamman kerran ohilkulkiessani, uskalsin jo jäädä seisomaan heidän lähelleen ja kertoa heille kuinka ihania ja suloisia he olivat, koska niin he minusta tosiaan olivat. He olivat rauhallisia ja lempeitä. Osa heistä vastasi jutteluuni kääntymällä minua kohti kuuntelemaan. Osa taas jatkoi syömistä tai lepäämistä. Ajattelin näiden punaisten lehmien olevan täysin erilaisia luonteeltaan kuin valkoisten lehmien, joilla on mustia laikkuja. Tapasin heidät eräänä päivänä toisessa aitauksessa. Heidän kohtaamisensa kieltämättä kuumotti, sillä he juoksivat laumana minua kohti. Kasa isoja eläimiä ilmestyy puskan takaa ja juoksee minua kohti, enkä tiedä heidän aikeistaan mitään. Jos nyt jään alle, niin jään alle (tässä vaiheessa kiitin luojaa kauniista elämästä ja valmistauduin tuntemattomaan). Yllätykseksi he jarruttivat noin kahden metrin päähän minusta. Huomaan heidän haluavan leikkiä kanssani: he pomppivat edestakaisin välillä lähestyän minua ja sitten hypähtelevän takaisin. Heille olin varmaan potentiaalinen leikkikaveri (outoa kyllä miksi juuri minä, kahdella jalalla eteenpäin talsiva ihmisolento). Sydämeni sykkeen kurkussa asti tuntien en lähtenyt mukaan leikkiin näiden satoja kiloja painavempien tyyppien kanssa, vaan kävelin rauhallisesti niityn läpi heihin sen kummemmin reagoimatta. Samalla tavoin kuin toisella eläimellä pitäisi olla oikeus yksityisyyteen, myös minulla on oikeus omaan tilaan toisen eläimen puolelta. Olin kuitenkin mykistynyt heidän uteliaisuudestaan ja pelottomuudestaan. Nämä tyypit yrittivät tosiaan kutsua minut mukaan vuorovaikutukseen, tosin kuin punaiset lehmät. Näin lehmien kasvoilla koirani, tuon karvaisen ystäväni. Tällainen oivallus yhdennäköisyydestä saa myötätuntoni pulppuamaan tätä vähäteltyä eläintä kohtaan. Mikä minä olen heitä syömään? Tarvitseeko minun mielihyvääni täyttää sillä, että heitä tapetaan liukuhihnamaisesti? Ei tarvitse. Ymmärrän kuitenkin, että monilla ihmisillä herää vastustusta tällaisen oivalluksen synnyn mahdollisuuden suhteen. Monetkaan eivät halua nähdä kauneutta lehmissä tai kunnioittaa heitä. Monet haluavat syödä lehmää oman mielihyvänsä tähden. Haluan myös sallia sen, vaikken siitä olekaan samaa mieltä. Tällaiset tuumailut osoittavat tällaiselle tietoiselle ihmisolennolle, että rakkaus toista lajia kohtaan herättää myös väistämättömän neuvottelun vastuullisuudesta itsensä kanssa. Mikä on velvollisuuteni tämän eläimen suhteen? Miten haluan kohdella häntä?

Tämä puu ilahdutti minua valvovilla silmillään. Puun "iho" poimuttuu erikoisesti katkottujen oksien kohdalta, jotka näyttävät silmiltä. Entinen oksa on nykyinen pupilli. Vaikka puun elämää on ihmisen puolelta muokattu, voi ihminen silti ihastua muokkauksen jäljiltä jääneisiin ominaisuuksiin. Joissain määrin puu tuntuu minulle elävämmältä, kun voin nähdä siinä inhimillisiä piirteitä.

Kokemus luonnosta on erilainen eri paikoissa. On kuivaa aavikkoa, on kosteaa lehtimetsää, on aromaattista havupuumetsää, on laakeaa aroa. Edelliset tarinani kohtaamisistani luontoelementtien kanssa sijoittuivat Englantiin ja näyttäytyivät juuri tuollaisina kyseisissä ympäristöissä. En usko, että kokemukseni olisivat monistettavissa juuri tuollaisina toisissa paikoissa. Luulen, että myös toiset ihmiset kokisivat kohtaamiset eri lailla. Alkuvuodesta matkaillessani Intiassa luonnon villeys antoi minulle näytteen itsestään, kun halusin mennä kuivan savannin halki erääseen hindutemppeliin. Alkumatkasta sain kuitenkin varoituksen olla valppaana tiikereistä. Vaikka varoitus perustui ihmisen arvioon, eikä tiikerin, en lähtenyt testaamaan onneani. Mielestäni meidän ihmisten ei tarvitsisi uhmata luontoa ahneasti, sillä se näkyy jo nyt luonnon monimuotoisuuden heikkenemisenä. Päätin siis olla menemättä temppeliin ja antaa tiikereiden olla. Sen sijaan matkasin temppeliin kaupunkiin, jonne tiikerit saapuvat kuulemma vain, kun koronavirus sulkee kaupungit ja tyhjentää kadut ihmisistä. Seuraavia kokemuksia luonnon villeydestä koin kiipeillessäni Himalajan vuorta pitkin Nepalissa, jossa sadekelit toivat pintaan maaperästä kurkottelevat iilimadot, jotka janoisina odottelivat pintaa, johon tarttua. Nämä viekkaat olennot olivat sen verran fiksuja, että ne luikertelivat saniaispuskien lehtien kärkiin polkujen varsilla, ja kurkottivat kehonsa niin pitkäksi, että oli vaikea olla osumatta heihin. Lopulta minäkin sain verisiä osumia. Se oli lopulta hyvä juttu, koska en enää pelännyt näitä verta juovia matosia. Kai minäkin saan verenimijöitä ruokkia, kun itsellänikin on maha täynnä? Samalla ikävöin kuitenkin Suomen "vaarattomia" metsiä, jonne sammalmättäälle voi huoletta mennä makoilemaan ilman pelkoa verenimijöistä, lukuun ottamatta ystäviämme itikoita (mutta heistäkin vain naaraat uhrautuvat kantamaan taakkaa lisääntymisestä, joten aina kun tapamme itikan, tapamme naaraan!) Iilimatoihin totuttuani edessä oli vielä yksi vaara: aktiiviset Himalajan karhut. Erään teemajan keittiön seinä oli rikki, kun karhu oli edellisyönä murtautunut keittiöön ja syönyt kuivattuja linssejä. Kun Suomessa tapahtuisi tällaista, hallitus olisi jo koolla miettimässä keinoja rajoittaa luonnon villeyttä. Samaan aikaan paikalliset Himalajan vuoristoasukkaat päivittelevät asiasta ohikulkijalle tyynein mielin ja keskittyvät seinän korjaamiseen tekemättä siitä politiikkaa ja laskematta luotejaan. Karhun levittämät linssit näkyvät alla olevassa kuvassa.

Jos luonto tuntuukin välillä etäiseltä, vieraalta ja pelottavalta, niin millaisen luontosuhteen viljely olisi kaikista hedelmällisintä? Antropomorfismin mukaan elottomin ja elollisiin asioihin liitetään inhimillisiä piirteitä. Esimerkiksi se, että näen yllä olevan kuvan puussa ihmisen silmän, on puun inhimillistämistä. Minusta tällainen luontosuhteen luominen on oman elämän merkityksellisyyden ja luonnon hyvinvoinnin kannalta välttämätöntä. Kaikki herää eloon luonnossa vähän runsaammin, kun näen toisessa itseäni. Saan ympäristöstäni paljon enemmän tietoa, kun alan samaistua siihen. Tulen myös ympäristöstäni kiinnostuneemmaksi. Tämän kaiken seurauksena luonto näyttäytyy minulle sellaisena kuin se haluaa näyttäytyä, ja minä olen vapaa luomaan sellaisen suhteen sen kanssa kuin minä haluan. Minä haluan nähdä lisää kauneutta ja pyhyyttä. En halua nähdä luontoa pahana tai kärsivänä. Luonto on minulle enemmän kuin ilmastonmuutos ja ekokriisi. Se on kiehtova tarina, joka jättää mysteerejä rivien väliin. Luonto on villi ja sillä on oma tahto. Myös minä olen luonto ja tällä hetkellä elän fyysisessä kehossa. Joku toinen päivä kasvan puuna maaperästä, enkä näe tätä yhtään huonompana vaihtoehtona luonnon lainsäädännössä. Joku voisi sanoa ajatustani hulluksi, mutta minusta se on luonnollinen. Kuulen kutsun luonnolta meidän väliseen improvisoituun vuorovaikutukseen. "Miten voimme auttaa sinua?", puut kysyvät minulta. Jo pelkästään kysymys saa minut rakastamaan luontoa sellaisena kuin se on. "Autatte minua juuri noin", vastaan, ja halaan puuta.