Loppujen lopuksi toivomme toisillemme hyvää

Mentaalivalmentaja Matti Henttinen mainitsi kerran valmennuksessaan, että kaikki tuntemukset ovat jaettavissa kahteen pääryhmään: turvattomuuden ja turvallisuuden kokemukseen. Minusta tuo kuvastaa osuvasti kokemuksen kahtiajakoa, joista jälkimmäinen on meille elintärkeä ja jatkuvasti tavoiteltavaa.

Kun emme koe turvallisuutta, niin mitä koemme? Mieleeni tulevat stressi ja hallinnan tunteen puuttuminen. Myös yhteiskunnan rakenteissa lymyää turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä, kuten kollektiivinen yhteisymmärrys intensiivisestä elämäntavasta, mikä käsittää muun muassa kiireen ja jatkuvan aikaansaamisen tarpeen.

Meidän aivokuoreemme on kouluajoilta lähtien iskostettu kärjistetty käsitys siitä, että ellemme suorita ja tuota, meillä ei ole samanlaista arvoa ihmisenä, emmekä siten ansaitse palkintoa. 

Olen avustanut oppilaita läksyjen teossa ala-asteella ja pannut merkille, miten oppilaille puhutaan. Opettajan taikka ohjaajan oma turvallisuuden kokemus luonnollisesti heijastuu puhetapaan. "Keskitypäs nyt, niin pääset nopeammin pois" tai "jos et lopeta sitä pomppimista siinä jumppapalolla, niin pannaan tuoli alle" saattaa kuulostaa harmittomalta, mutta tällaisten lauseiden toistuessa eri konteksteissa ovat ne omiaan vahvistamaan turvattomia rakenteita ja armotonta ihmiskuvaa. Meidän aivokuoreemme on kouluajoilta lähtien iskostettu kärjistetty käsitys siitä, että ellemme suorita ja tuota, meillä ei ole samanlaista arvoa ihmisenä, emmekä siten ansaitse palkintoa. Emilia Kujala kuvaa ilmiötä ansaintalogiikkana Ylen kolumnissa, jossa hän toteaa, että "tulemme liiaksi nähdyiksi suoritusten, saavutusten ja aikaansaannosten kautta". Jos oppilas ei käyttäydy yhteiskunnan harhaisen käsityksen mukaisella kunnollisuudella, niin häntä uhkaillaan viattomasti jumppapallon pois ottamisella. Tässä hänet nähdään viallisuuden kautta.

Rakenteiden kautta opittu ihmiskäsitys siirtyy aikuisuuteen ja esimerkiksi meidän väliseen työelämäpuheeseen. Saatamme toivottaa kollegallemme tsempit, kun hän kertoo hukkuvansa töihin ja nukkuneensa huonosti. Saatamme lievittää kollegamme turvattomuuden kokemusta muistuttamalla häntä kohta lähestyvästä lomasta. Samaan aikaan olemme itse osallisia kollektiivisen turvattomuuden kehässä, emmekä oikeastaan tiedä kuinka voisimme kannatella kollegaamme turvallisesti oman turvattomuutemme takia. Aika kinkkistä, vai mitä?

Pikkuhiljaa voimme halutessamme muuttaa tietoisesti ajattelutapaamme ja käytöstämme niin, että se ruokkii turvallisuuden tunnetta kollektiivisesti.

Koska olemme alisteisia yhteiskunnan rakenteiden luomille käsityksille ja vaikutuksille, ei vika ole suoranaisesti meissä. Olemme ehdollistuneita monille pitkän ajan kuluessa kehittyneille nyansseille. Jotkin ehdollistumat tukahduttavat elinvoimaisuutemme kannalta tärkeitä meissä luontaisesti esiintyviä ainesosia, kuten uteliaisuutta ja leikkisyyttä. Seurauksena tekemisestä tulee tarpeettoman vakavaa sekä kiireestä todelliselta tuntuva ilmiö, joka värittää meidän elämäntyyliämme radikaalisti. Usein ei tule miettineeksi, että ihan vaan kellojen keksiminen on asettanut raamit ihmisyyden toteuttamiselle. Takertumisemme ajankuluun aiheuttaa meille pahoinvointia. Minusta on kuitenkin lohdullista, että voimme olla tällaisista ehdoista sekä syy-seuraussuhteista valppaita ja oppia tunnistamaan niitä. Pikkuhiljaa voimme halutessamme muuttaa tietoisesti ajattelutapaamme ja käytöstämme niin, että se ruokkii turvallisuuden tunnetta kollektiivisesti.

Kun olemme turvassa ja koemme luottamusta, palaset loksahtavat paikoilleen ja elämän ydintarkoitus alkaa paljastua meille. 

Turvattomuuden kokemuksen paras vastalääke on vilpittömän, hellivän ja sydämellisen luottamuksen osoittaminen toista ihmistä kohtaan. Työyhteisön osoittama tuki ja luottamus muun muassa ennustaa vahvempaa psyykkistä terveyttä ja työtyytyväisyyttä. Myös myötätunnon on osoitettu muokkaavan uudelleen ihmiskäsitystä työyhteisön sisällä. Historoitsija Rutger Bregman Hyvän historia -kirja käy kokonaisen kirjan läpi mitä siitä seuraa, kun uskomme ihmisissä hyvään. Esimerkiksi norjalaisesta Haldenin vankilasta vapautuvien rikoksen uusimistodennäköisyys on laskenut puolella verrattuna perinteisiin vankilasysteemeihin. Vanki kohdataan ihmisenä kalterittomassa vankilayhteisössä, jossa paras lääke ongelmatilanteisiin on puhuminen. Lisäksi Bregman kirjoittaa myötätuntoisista ja apua tarjoavista piiloviestien voimasta, joita on välitetty sotilaille ja äärioikeistolaisille erilaisin keinoin rintamilla sekä äärioikeistofestivaaleilla Saksassa. Tästä seurasi, että huomattava osa riisuutui aseista tai pyysi apua äärioikeistolaisjäsenyydestä luopumiseen.

Olemme siis luontaisesti uteliaita ja haluamme toisillemme hyvää. Kun olemme turvassa ja koemme luottamusta, palaset loksahtavat paikoilleen ja elämän ydintarkoitus alkaa paljastua meille. Koemme enemmän yhteenkuuluvuuden tunnetta ja olemme vahvemmin hyvän energian kannattelemia, missä on tilaa asioista innostumiselle ja uteliaisuudelle. Voimme astua sen pienen lapsen asemaan, joka haluaa tutkia jokaisen yksityiskohdan luonnossa tai udella miljoonittain niitä meidän aikuisten "tyhmiä kysymyksiä". Keveän leikkisyyden ja ystävällisyyden intentio elämässä on minusta aika ihanaa ja tekee siitä täyteläisen runsasta, eikä silloin iällä ole väliä!